— Noin minäkin saisin ponnistaa kaikki voimani maani hyväksi, niinkuin sinäkin, jos olisin sitä saanut, mietti hän. Nyt tuntui kuin voimat olisivat vuotaneet kaikki pois. Sanomaton ahdistus vain painosti mieltä.
10.
Rinteen Otto oli herännyt horrostilastaan nähdessään, että muutamat maattomista saivat omaa maata. Jo pitemmän aikaa uinuksissa ollut maan kaipuu heräsi uudelleen hänessä. Hän tunsi olevansa niinkuin koira, joka näkee toisten saaneen lihapalansa ja rientävän sitä nauttimaan. Hän tunsi veristä nälkää. Maan nälkää.
Otto oli käynyt kysymässä, minkä verran hän saisi maata, jos sitä anoisi. Lain mukaan tulisi sitä vain kaksi hehtaaria, ja sitä hän ei sanonut ottavansa. Parempi oli olla maattomana kuin omistaa tyhjänveroista tilkkua. Mistä hän metsää saisi?
Rinteen Otossa oli tapahtunut syksyn kuluessa omituinen sielullinen muutos. Kesällä, veroaikana, oli hän tylsä ja välinpitämätön. Entiset unelmat omasta maasta tuntuivat kuin toisen uneksimilta. — Toinen kai se oli, ei hän, joka oli ikävöinyt omaa maata ja nähnyt sen turhaksi. Jättäytynyt sitten irtolaiseksi, jätkämieheksi, joka juntan narussa kiikkuen elätti perhettään, lypsi kuin yläilmoista toimeentulonsa.
Kun ympäristössä alkoivat maattomat saada vuokratiluksiaan omikseen, huomasi Otto, että hän se oli sittenkin, joka oli ikänsä odottanut omaa maapalaa. Siitä lähtien, kun Riikka oli nuori, pyöreäjäseninen piika ja hän sen kuljetti salomökkiin. Ensin joutohetkien haaveina ja myöhemmin todellisena kaipuuna.
Ja nyt se taas vaivasi häntä. Tuli kuin kiusanhenki eikä antanut rauhaa. Päässä takoi aina sama ajatus: — Olisi isäntä täyttänyt lupauksensa ja antanut torpanpaikan. Nyt saisi sen omakseen. Pojat saisivat ehkä kerran elää oman peltonsa leivästä.
Se ajatus kiusasi, eikä sitä saanut eroamaan aivojensa sopukoista.
Siitä kehkeytyi viimein viha yhteiskuntaa kohtaan, jossa toiset saivat parannuksia oloihinsa ja toiset jäivät niistä osattomiksi.
Hän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.