Hentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.
* * * * *
Oli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut, ja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona satoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan lammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä luudanvartta heilutellen ajellut.
Hentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa. Miten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai jäisikö paikoilleen?
— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyi
Hentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.
Leenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta melua.
— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain pyytämään.
Siihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua harjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös Aapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen toisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään hinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän pakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes kahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut, ettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se lakinsa, johon vetoavat.
Laki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat.
Nytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.
Ja sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän kaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on toisen maalla… Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen nyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran eroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.