Aatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.
— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.
Aatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle veijarille.
— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa. Ainakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on mielestäni suuri ala.
— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain hyviä metsiä mökkiläisille.
— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät jäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin satatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.
— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole uskomista.
— Vai semmoisia poikia isännällä on.
— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.
Miehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella penkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella Aatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät rakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan. Hänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi itsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla ajattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen ajakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä sovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.