Niin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla päivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo pökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain jotenkin pahalta.
— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo Otto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka isäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.
— Niinhän tuo sattui… ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.
— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät, vaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.
Aatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun tuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä kulkuriksi asunnostaan.
Sillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto perheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»
— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää toistamiseen käydä, sanoi Aatami.
Riikka räjähti niinkuin raketti:
— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää paremmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan se pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut. Nyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän töitään raataa.
Miehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmää
Riikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.