— Vaatiiko siis kansa ja oikeus näitä tuomittaviksi?
— Vaatii, vaatii. Johan sen kuulitte! Piruako sitä enää utelee! Ne aivan ensiksi.
Nuija kumahti. Joukon hiestyneillä, pidätetystä raivosta vääntyneillä kasvoilla värehti mieletön ilo. Kerrankin oli saatu tilaisuus kostoon, joka nyt pantaisiin toimeen täydellisesti.
Vielä kaksi muuta kyläkunnan isäntää poikineen tuomittiin. Isännät ammuttaviksi, pojat vangittaviksi, ja oikeuden istunto päättyi.
— Ja niihin päätöksiin eivät asianomaiset voi hakea muutosta lahtarisenaatilta, ilvehti oikeuden puheenjohtaja.
Kaartilaisten kasvoilla väreili tyytyväisyys.
Ainoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan mietteissään. Joku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota, mutta enemmistö voitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa. Minkäänlaiset oireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä vaatimuksista eivät saaneet tulla kuuluville.
— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet harjakaiset.
— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit olalle!
Suksille joka mies!
Mukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt olla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.