— Lahtarien kätyri! sinkoaa Kustaa sisarelleen.
— Punaryssä! Älä koskaan näytä minulle silmiäsi!
Ja itkuun purskahtaen seuraa Kaisu paareja, joilla tajutonna makaa
Mäenpään Tuomas.
* * * * *
Keskiyö. Tornikello on äsken lyönyt kaksitoista, ja palovartijan kolmio on siihen vastannut. Tuuli kiertelee suhisten nukkuvan kaupungin nurkissa ja alastomissa puistoissa…
Kaisu on avannut ikkunan ja nojaten ikkunapieleen kuulee siinä ulkoa tuulen suhinan ja sisästä sairaitten hourailun ja valittelun.
Oli melkein kaameata. Äsken oli viety komppania sotilaita asemalle, juna vihelsi, miehet menivät kuolon kentille. Kuka heistäkin palannee. Tuntui kuin olisi kuulunut surmanenkelin siipien suhina.
Missähän kuolema niittikään nyt kallista viljaa? Tänäkin yönä saattoi sammua monen toivorikas elämä. Mutta kukaan ei valittanut. Valkoinen Suomi kantoi päätään ylpeästi pystyssä.
Tänne tultuaan oli hänkin vielä joskus tuntenut katkeruutta kärsimästään vääryydestä, mutta se haihtui pian hänen nähdessään toisten kärsimyksiä, jotka kestettiin tyynesti ja valittamatta.