— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.
— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.
Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään. Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia, jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan kantavalla hangella.
— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.
— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä enemmän.
— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.
— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.
— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. — Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi ystäväni.
— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.
Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.