— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla hännälläsikö?
Repolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule kalaan lähdöstä mitään.
Kun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin makaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.
Eipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia, niinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi ahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen, niin paikalla lätkähti köriläs rannalle.
— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen pörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.
Ei auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se nälkä niin väänsi mahaa.
Repolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän tervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.
Maisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä mirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.
Kun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:
— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan keittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.