Parasta se on kun lähtee.
Mikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.
Siinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä näyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat viitsisivät edes kalastaa.
Mikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.
Tiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan muoriin asti.
Mikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja kalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan rantakiville.
Isäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.
— Mitenkä tuo olisi… tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin painostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.
Repolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä auta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli häntäpöyryään.
— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä nyt otan ja hujauttelen…