— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.
Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty olalla lähti Mikki mökilleen.
REPOLAISEN KALAKEITTO.
Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa, järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan, mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa, rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.
Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa, saamatta mitään.
Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa. Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen, samalla vähän naurahtaen.
Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin kun kalaa keittävät.
Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne mirriläiset, nakattajat.
Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa, ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin partaansa.
Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.