Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:
— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.
Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.
Äitimirri nyyhkytti.
— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.
Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän kylvyn paluumatkalla.
Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi ja mirrin mötkäleet uimaan.
— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki kallistit sitä venhettä?
— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja päristeli vettä turkistaan rantakivillä.
Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.
Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi: