Jopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.
Mikko kiireesti selittämään:
— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi ja minä… satun olemaan… vähän poskessa, niin silloin lotkimaan kaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan tuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö. Ihan sydäntä pakottaa tämä vahinko.
Mikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että pakotti tosiaankin.
Tietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin huolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.
Eikä vähemmin Repolaista.
— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos me nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.
— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget likoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte kaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien syyteltävänä.
Ja Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi rantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.
Mutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei osannut sitä keittämisen taitoa.