Kalat täytyi popsia keittämättä.
Eikähän niitä enää saatukaan.
PEKKA JA POLLE.
Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.
Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut oikein mukavaa koko päivänä.
Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon.
Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia.
Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi
hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.
Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.
— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli ottamaan palansa.
— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen kaulaa.
Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia. Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle. Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.