— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki polvillaan Pollen arkoja kylkiä.
— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen ja hyppää sitten siitä… No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.
Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.
— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi
Pekka.
— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut miehet tekevät kyntäessään?
— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa se on.
— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan, paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.
Pekka taputti käsiään.
— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi, että on lämpimämpi.
— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä huulellaan pojan päätä.