— Annanhan minä toki omalle Pollelle… leipääkin tuon joskus sinulle talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.
— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.
Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.
— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.
— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä milloinkaan.
— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.
— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä, ei ole ikävä milloinkaan.
— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.
— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä silloin minulle teet?
Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.