Mikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.
Vaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai lötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei rantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut ne metsämiehen haisteltavina.
Ja sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja. Laine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja kaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.
Jaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö muistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata huvikseen, ei se muista vanhoja.
Repolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia paikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.
Sillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei liioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä huolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä huolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun ei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia muita ihmeitä metsässä.
Mikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee luhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää kiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä mennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.
Eipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo
Tasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:
— Kakka, kaa, kaa.
Mikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan taakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle: