Marjatta: Eikö isä ole ollut koskaan iloinen?
Elina: (Hetken kuluttua.) Oli nuorempana. Siksi häneen hyvästyin. Luulin että hän maata muokkaisi, perkaisi peltoja. Tänne korpeen piti päästäkseen, kesät kaskia kaataa ja talvet metsissä hiihtää.
Marjatta: (Hetken kuluttua.) Etkö ole oikein tyytyväinen häneen, äiti?
Elina: (Säpsähtäen.) Olenhan. Olisin kumminkin ihmisten ilmoilla mieluummin.
Marjatta: (Hetken kuluttua.) Olisipa kotimme siellä Kotalammin rannalla. Siellä päivä kauniimmin paistoi. Kuu kohta koreammin kumotti.
Elina: Pois ajoi isäntä torpasta. Siellähän muutoin olisimmekin.
Marjatta: Minkätakia hän ei antanut meidän siellä asua?
Elina: Ka, kateeksi lienee käynyt kun hyvin toimeen tulimme.
Marjatta: Kaatoihan salama karjan. Hevonen suohon sortui.
Elina: (Huoaten.) Kohtalo lienee sortanut.