Nevalainen: (On jäänyt tyrmistyneenä keskelle lattiaa seisomaan.)
Elina: Voi onneton päiviäni! Että jouduinkaan kanssasi kulkemaan elämän erämaassa. Oli vaivainen vähällä polttaa. Lisää sinä teostasi linnaa saat entisen lisäksi.
Nevalainen: (Itsekseen.) Kaikki käy hirveäksi painoksi minulle. Miksi kohtalo minulle on näin raskas. Lienen vihoittanut kaikkivallan. Nyt seuraa kosto. Vielä olisin jaksanut kestää, jos olisi ollut minulla isän onni. (Seisoo hetken liikkumatta, tarttuu molemmin käsin päähänsä, tekee sitte äkkipäätöksen, ottaa seinältä kirveen, jolla aikoo lyödä Elinaa.) Kuole kirottu konna!
Elina. (Vaipuu parkaisten lattialle.)
Tuura: (Tulee hengästyneenä.) Murhaaja! Vaimosi tapoit. Marjatta kosken kuohuihin syöksi! Hänen henkensä sinulle kostoa huutaa. (Vaipuu pää käsien varaan.)
Nevalainen: (Pudottaa kirveen, joka on ollut hänen kädessään, lattialle.) Marjatta koskeen!?
Elina: (Nevalaiselle.) Nyt saat minut lopettaa. Iske nyt kirveesi, iske. (Vaikeroiden.) Sinnekö suistuit, lempeni lapsi, kosken kylmiin kuohuihin. Voi minua. —
Nevalainen: (On vaipunut istumaan. Puhelee itsekseen.) Marjatta, et ollutkaan lapseni. (Nousee, pysähtyy keskinäyttämölle.) Elina, anna anteeksi. (Elina ei vastaa.) Elina! Et siis sinäkään anna anteeksi minulle. Rakastinhan sinua kerran. Elina! (Kääntyy mennäkseen.) Marjatta — (tarttuu päähänsä) minulle kosken kuohuista kostoa huutaa. Kuulen hänen äänensä kuohujen läpi. — Marjatta, enhän sinua — tappanut. — Kostoa minulle — isälle! (Räjähtää mielipuolen nauruun. Syöksyy ulos. Tuura istuu takan luona penkillä pää käsien varassa, nyyhkyttää.)
Esirippu.