— Pistetään vaatteet venheen kokkaan ja lasketaan venhe tuuliajolle, sanoi Jaakko hiljaa, etteivät pojat kuulisi. — Sittenpä saavat uida tarpeekseen.
— Niin me teemme, riemuitsi Mikko. — Mutta ei sanaakaan siitä. Ei olla tietävinämmekään koko puuhasta.
Noustiin maihin ja hyökättiin kalapadan kimppuun. Pojat möykyttivät jo mureita ahvenia suihinsa.
— Semmoinen lellipoika olisi saanut jäädä saareen, sanoi Jallu. —
Olisimme me auttaneet, jos olisit ruvennut välille jäämään.
— Mitenkä te olisitte auttanut, kysyi Mikko.
— Yksi tuommoinen mies ei paljon selässä paina, virkkoi Lassi.
— Menkää hakemaan luolasta lisää leipää ja tuokaa piimähinkki, komensi
Jallu. — Kun me kerran keitonkin keitimme.
Jaakko ja Mikko menivät.
— Ei saa edes uhkailla mitään, pojat muuten arvaavat, sanoi Jaakko
Mikille.
— Eipä ei. Se on siitä hyvä keino, ettei meitä voida epäillä syyllisiksi venheen karkaamiseen, sanoi Mikko.