— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta vuotta nuorempi veljeään.
— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.
— Minulla on enemmän läksyjäkin.
— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.
Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle ja jäi siihen.
Heikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.
— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin….
— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.
Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.
Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika. Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea, teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä keväänä kokonaan luokalleen.