— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on mentävä. Yks' kaks'!
Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat pomppailivat korkealle.
Heikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.
— Senkin koikalesääri…
— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän kasvitarhassa.
Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.
Aamiaisen jälkeen sanoi setä:
— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla heinäpellolla ja niityllä.
Heikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli ilosta.
— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.