— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei ole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei jaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan kuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on kumpaisestakin.
Pojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille.
Kukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.
Heikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo vaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?
Setä huomasi Heikin mielialan ja kutsui hänet hieman erilleen.
— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että sinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä ennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset saavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun ikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on. Hän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän tytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule kuuluvillekaan, eikö niin?
— Kyllä se niin on, myönsi Heikki.
— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon opittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan ulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin käydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin suuren luonnon keskellä.
Mentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa. Puut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät kruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.
— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotka
olivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa.
Vääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi.
Muutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja.
Huomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?
— Hoitaminen tietysti, arveli Paavo.