— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. — Jopa jotakin, iso poika!

Se koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.

Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.

Siellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.

Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.

Teen uhallakin niin, ajatteli Heikki.

Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta kun lähtisi tästä kaupunkiin.

Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin näyttivät katselevan häntä.

Ei, en minä saa.

Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien. Mitä sinä aiot? tuntui hän kysyvän.