Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.
Jospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti vihaavat.
Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti. Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa, repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:
— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.
Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.
Arvon epäluulo heräsi.
— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.
Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan hyviä.
— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se on minusta niin hassu.
Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.