Lähellä oli pieni saari. Sinne olivat Lassi ja Jaakko jo kerran ennenkin uineet Lokkiluodolta.
— Lähtevätkö pojat saareen? kysyi Lasse. — Mennään etsimään vesilintujen pesiä. Niillä taitaa olla jo pian poikaset.
— En minä taida jaksaa, arveli Mikko.
— Noo, iso poika, ja kyllä me autamme, jos hätä tulee, lupasi Jaakko.
Lassi oli ensiksi saaren rannalla. Mikko pääsi sinne lopen väsyneenä.
— Minä en jaksa uida takaisin, sanoi hän.
— No jää sitten tänne, sanottiin arvelematta Mikolle, ja hänen täytyikin jäädä rannalle, kun toiset lähtivät takaisin.
Mikko pui rannalla nyrkkiä ja lopulta jo alkoi möllöttää, — Kyllä minä vielä teille näytän, senkin vasikat. Malttakaahan, kun pääsen saareen, niin revin tukan päästänne.
Päästyään Lokkiluodolle, eivät pojat näyttäneet olevan Mikosta tietävinäänkään. Menivät ongelle ja kun Mikko näki, miten hyvin ahven söi onkea, kiukutti häntä vielä enemmän. Hän karjui äänensä käheäksi ja kuuli, miten toiset vain nauroivat.
Vihdoinkin, kun kalakeitto oli valmis, souti Jaakko häntä noutamaan.
— Minä olisin tullut jo ennemminkin, mutta eivät laskeneet, sanoi hän.
— Nyt. jos syövät meiltä vielä keiton kaikki, hätäili Jaakko.