Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.
Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä rauhoittelee, sanoivat jotkut.
Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki katkeruuden kasvavan työväessä.
Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.
— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.
— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.
— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa, niinkuin moni tekee.
Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.
Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja se jatkui marraskuun lakkopäiville.
Silloin alkoi räjähdellä.