Antista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla. Paremmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran putelista ja tarjottava Asarillekin.
— Otahan… tätä siemenrukiista huusattua… vai torvilla… mitähän nuo puhaltavat?
— … tiijjä… eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä torviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien luritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan, viisastella… tällekin Antille.
Niin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja semmoista, piru soi, kun on juhannus.
— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja nostellen kuivuneita kinttujaan.
* * * * *
Turakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko aamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin juhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta aamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt keuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa nousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.
Lähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa pitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.
Turakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja Hameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin veisuun.
Iltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja kun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi tekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia kuuntelemaan.