Naapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset toista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa saappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat sielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise, ei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.
Raittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä on puuhattu torvensoittajat juhlaan.
Rämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan niiden torvien pärinää ja pämpätystä.
Harakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään mukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut torvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven ahoilla.
Hiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena, pitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.
Ja näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan, niin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi piru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.
Näitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta
Antille.
— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan… minäkään ennen semmoisia torvia, pämpyttimiä…
— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.
— Elä perkuloita… vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.