Ja emäntäkin laskee hänelle välistä leikkiä:
— Taitaa tämä Helsingin herra näitä meidän tyttäriä… no, kyllähän niitä passaa, heikottelijoita, ja joutaahan se Kylli onkitoveriksi, kun on näitä piikoja työn tekoon. Venlasta tuosta ei vielä taida ollakaan, nuori kun on.
Pojatkin ovat kuin veljiä ikään.
Ryhtyessään kaatamaan heinää on Jooseppi, nähdessään hänen ongelle menevän aamuvarhaisella, kutsunut vartavasten katsomaan, minkä saran Pertteli tahtoo loikomapaikakseen jätettäväksi, ennenkuin hän tässä niittämään.
Eihän hän toki semmoista… tahdo määrätä. Kaataa vain kaikki sarat.
— No sano pois vaan, missä on mieleistäsi heinää, kun tuota olet mieleiseni mies… siitäpähän jää siemenheinäksi. Jätänkö tuosta, vai tuosta. Tässä on enimmän vuohensilmää ja leskenlehteä. No, jätetään tämä tästä. Ei se suuria nakkaa.
Ja Venla, Kyllin kuusitoistias sisko, punakka ja pyöreä tytönpallukka, suvun vikkelin vesa, iskee silmää hänelle ja tekee kepposia. Koettaa tehdä kiusaa siskolleen, Kyllille, ja veisi mielellään vieraan ihka omakseen, kun ilkeisi ja saisi.
Nuuttikin, pörröpäinen jurri, tulee joskus katsomaan, kun hän maalaa, ja sanoo jonkun ystävällisen sanan.
Salomo kertoo kuin veljelleen seikkailuistaan, vuoleskelee keppejä ja piippuja hänelle ja kuljettaa pitäjältä vanhoja esineitä, tietäen hänen niistä pitävän.
Ihana paratiisi hänelle, yksineläjälle. Viinojakaan hän ei enää maistele, on tullut melkein raittiiksi, tämän voimakkaan maalaiselämän ja Kyllin ansiosta.