Bertil loikoo siinä heinikossa, ja korva erottaa ääniä kylästä ja pihamaalta. Päivä paahtaa suloisesti jäseniä, ja tuulen henkäily liehtoo pois liian kuumuuden.
Raukeaa oman olemuksensa ihanaan tuntuun, näkee pellot, talon ja pihamaan, väkevän sinisen ulapan ja vaalean taivaan ja ilmanrannalla jonkun ukkospilven.
Ajatus viivähtää hetken siellä, toisen täällä.
Eilisiltana oltiin Kyllin kanssa lehmiä kotiin ajamassa. Jyrisi, salamoi ja tuli sade. He Kyllin kanssa heinälatoon, lehtikerppujen sekaan sadetta pitämään. Kylli hänen sylissään, nukkuvat siihen ja karja saa mennä omia menojaan. Talossa ollaan jo illallisella, kun palataan, ja toiset heille härnäämään: »On siinä lehmännoutajat.»
Toisena iltana tyvenellä järvellä soutelemassa. Ukkospilviä taivaanrannalla, veteen kuvastellen. Kylli niitä alpeiksi kuvittelee ja istuu hiljaisena perässä, silmät hehkuen, sanoen joskus etelään ikävöivänsä.
— Minä vien.
— En sitä usko. Tällaista maalaistyttöä… sinulla parempia ja ylhäisempiä ystäviä.
Sanoo sen surullisena, silmät vesikiehteessä, salaa huoaten.
— Ei ketään sellaista kuin sinä, ei ennen eikä vastakaan. Jään tänne ainaiseksi ystäväksi sinulle.
— En sitä usko.