Entäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta alkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat korvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.
Ja vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu alkaa raihnaantua… reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin, Huiputtajat… Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.
Niin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää nauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa… sitä sieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru, vaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.
* * * * *
Heinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain niittyjen välillä.
Aitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen heinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat aina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat ja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua. Heitetään aseet menemään ja nojotetaan.
Ruokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään heinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat siellä kikattavat.
Tulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille… Kuivataan huomispäivänä, jos sattuu poutaa… Tukitaan haasioille märkiä heiniä. Jos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä istuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen piioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.
Tiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta, kun illansuussa menee lehmänhakuun.
Nousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.