— Piruako se siinä… kyllähän tähän… mahtuu.
Sivupenkillä istuu renkilöitä ja muita, akkaväkeä, Syllykkä ja Hameniemen piiat, kirkkotamineissaan, nauraa virskutellen Hiertiäiselle, joka siinä iskee silmää heille, piioilleen.
Odotetaan tuomaria, sitä syötinkiä, joka näitä käräjöitä, oikeuksiloita kuuluu istuvan.
Rengit pitkästyvät jo siihen vuottamiseen ja käyvät nurkan takana… maistamassa, salaa, ettei Hörödii näe. Palataan röyhtäytellen tupaan, neilikkapurua jauhaen, ettei henki haise väkeville.
Pistetään piippuun ja Hörödiin kiusaksi sysätään joku suuruspommi, hihitetään.
Sillä mitäpä väliä heille, renkilöille, vaikka linnassakin, niistä pommiloista ja muusta, ryyppäämisistä.
Jooseppi istuu ikkunanpielessä, ukko- ja akkaväen vaiheella, kuparinvärinen naama hiessä ja silmät muljahdellen.
Hänetkin tänne, vaikka töitä olisi pitänyt puskea. Häntäkin neuvottu, miten sanoa, mutta hänpä sanoo niinkuin on, että omastaan on ryypännyt eikä toisen omaan koskenut, ja jos on rikos omaansa ottaa, niin viekää vaikka helvettiin, mutta laittakaa Kenkkulaan neljä miestä hänen tilalleen töihin ja varatkaa semmoiset raudat kynkkiin, että kestävät.
… kele! Tässä pitää istua ja noljottaa, herrojen silmätikkuna.
Jopa tulee vallesmannikin ja hymähtää nähdessään Rämekorven järeät ukot penkkilöillä. Käy siitä kamariin Hörödiin kanssa, ja Nuutti, joka istuu kuin vaivainen peltovaris kamarin oven pielessä, kuulee keskustelun.