Bertilin, helsinkiläisherran, läksiäisiä vietetään.
Perttelin lähtö on tullut yhtäkkiä ja odottamatta rämekorpelaisille.
Kun ihan jo ystäviä näätsen, tälle maalarille, rikkaalle herralle, joka sanoi niin heistä tykkäävänsä, rämekyläläisistä.
Hiertiäistä se varsinkin surettaa.
Kun jo niin monet kerrat turistiin… kaikista asioista… kalat keitettiin ja tytöt halattiin… hänkin, vaikka tällainen länttähousu, puruturpa… narrattiin ahvenia ja paistatettiin päivää rantakivikolla.
— Kyllä Perttelin pitäisi jäädä vielä elotalkoisiin, sanoo. — Silloin sitä jysketään, piru, kun uutisen mehu kiertää suonissa,… uutisviinatkin maistettu, ja tanssitettu tyttöjä, lupsuteltu.
— Täytyy nyt tällä kertaa jättää.
Bertil järjestelee maalauksiaan, joita on karttunut kesän kuluessa.
— Näitä kuvasia vissiin sinne kaupuntloihin … heh… herroille. No, tulet sitten kun saat nämä kaupatuksi, näytellyksi.
Bertil kuuntelee sitä lökertämistä ja hymyilee surullisesti. Miks'ei, piru vie, hän voi jättää kaikkea, tauluja ja kuvasia, ja jäädä iäksi korpeen! Miks'ei hän voisi jäädä tänne mökkiläiseksi, maamieheksi, opetella kylvämään ja kyntämään, niinkuin Aatami on jo hänelle esitellyt.