Ottaisi Kyllin vaimokseen ja jättäisi humisevat kaupungit.
Tuvassa tanssitaan ja jysketään. Ikkuna on auki, ja surunvoittoinen sävel tulvehtii sieltä pihamaalle, hedelmällisyyttään raskaana nuokkuvan ruispellon yli rantaan, jossa hän odottaa Kylliä, sanoakseen tytölle jäähyväiset.
Kylli tulee hiljaisena ja alistuvana, kyynel silmäkulmassa.
Laskeutuu Bertilin jalkojen juureen ja painaa kultakiharaisen päänsä hänen syliinsä.
Ei kuulu valitusta tytön huulilta. Koettaa tukahduttaa huokauksensakin, ettei toinen niitä kuulisi.
Bertil lupaa kirjoittaa, tulla katsomaan, lähettää kuvansa, jos Kylli haluaa.
Lupaa, ja samalla häpeää, että tällaisilla koettaa hyvittää ja lohduttaa tyttöä, joka on kaikkensa hänelle antanut eikä mitään pyydä.
Illan punerrus mailla ja vesillä on sammunut. On vain hämyinen yö.
Värit ovat sulautuneet toisiinsa, ne tuntee, mutta ei erota.
Kuivuvan heinän ja kypsyvän rukiin tuoksua. Ruisrääkkä vain ääntää pellon laidassa.
Kaikki tämä ja Kylli tuossa, ja pihasta kuuluva hanurin mollisävel viiltää haikeasti…