Nimismies löytää Hiertiäisen putelin, liruttaa siihen lekkeristä viinaa ja solauttaa poveensa. Lekkerinkin aikoo hän viedä kotiaan lääkkeeksi ja muuten maistiaisiksi kirkonkylän herroille, suntiolle, kauppiaalle ja papille. Vähän kammottaa ne viinaan kuolleet siellä saunassa, mutta talosta ei uskalla tulla kukaan rantaan, kun on nähty sinne poliisien menevän. Kuu vielä paistaa niin ilkeästi ja näyttää nauravan hänelle, nimismiehelle, joka tässä maistelee rämekorpelaisten viinoja ja alkaa olla aika viuhkassa. Tulisi vain Höröläinen, että saisi näyttää voimiaan… ää… mitä perkuloita se siellä viipyy…
Nimismies pönkittää saunan oven auki. Mutisee:
— Vai jo nämä tarttuivat… Höröläisen ja monen muun juoksettajat…
Ja seinää vasten nojaavan Turakan korvan juuressa:
— … äää… korpipiru… nyt sinä tartut… näihin kouriin…
Nimismies heltyy samassa ja istuu rahille Turakan viereen.
— Ei vainkaan, eihän tässä mitä… ilmanhan minä… aikojani… kyllä minä ymmärrän, mutta kun tämä virka saatana… en olisi nytkään lähtenyt, mutta Hörökiltä ei saanut rauhaa.
Kuun valossa välähtävät Turakan silmät, ja rintaa paisuttaa pidättyvä hengitys. Olisipa hän nyt yksin, niin tuohon jäisivät ruununmiehet. Hän itse pakenisi Lappiin, pois koko mailta, läänistä, jossa on tullut niin paljon rehjanneeksi ja jossa oikeat ihmiset häntä kiroavat… Hörökki tuo hevosen… maantiellä karataan Patrakan kanssa, sysätään poliisi maantienojaan… nimismies nukkuu rattailleen… mennään yhdessä Karjalaan… lopetetaan koko puuha…
Hörödii tuo hevosen, apurimiestä ei ole saanut, vaikka mitä olisi luvannut.
Nimismies suuttuu.