Aatamin mahaa kurnii nälkä. Mukava olisi ryystää velliä ja sitten sillä vellimahallaan kellottaa hetkinen unta ottamassa, mutta ei kehdannut nyt sinne tupaan, kun siellä varmasti oli emäntäkin, Karuliena, ja se aloittaisi taas sen aamullisen saarnansa.
Oli Aatami ennenkin sen huomannut, etteivät akat pidä sanaansa, ja niin nytkin. Papille tämäkin Karu lupasi rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja vaikka ei ole ollut mitään vastamäen käyntiä, ei muuta kuin joskus on toverinsa sattunut syntiin kepsahtamaan, niin siitä haukkumaan ja nakertamaan.
Semmoista on vaimonpuoli. Lie heilläkin omat syntinsä, mutta ei hiiskuta niistä mitään. Hyvähän sitä on toisen niskaan hypätä.
Piika on siivonnut jo isännän kamarin lattian, avannut ikkunan ja pistänyt juomalasiin ruiskukkia. Aatami hymähtää hyvänsuopeasti tultuaan kamariin, mutta kohta pingoittuvat hänen kasvolihaksensa jäykiksi. Repijäinen on kiskaissut niin ankarasti, että isäntä kääntyy jo vaistomaisesti kaapilleen, antaakseen sille ropsauksen. Samassa kuitenkin muistaa, että syntistä lihaa on kiusattava, ainakin iltapäivälle asti.
— Vai et muka yhtään kärsisi ja odottaisi, niitäpä voiteita, hykähtää Aatami. — Revi nyt ja rimputa, mutta et saa ennen kuin iltapuoleen. Ensin on juhannussaarna luettava ja veisattava, saarna Johanneksesta, joka myöskin kiusasi lihaansa ja söi heinäsirkkoja, sillä mitäpä hunajaa sillä siellä metsässä… Eikä olisi semmoinen mies syönytkään imeliä, herrojen herkkuja, vaikka olisi saanutkin. Kyllä se tiietään, mitä rohveetat syövät. Puun lehtiä ja semmoisia maan yrttejä, eiköhän ihan samoja, joita panevat tähänkin viinaansa.
Emäntä repäsee kamarin oven auki ja karjasee:
— Syötkö sinä?
— Tuota… pitäisi tässä vähän kiusata lihaansa, kun siihen syntiin aina… sanoo Aatami ja koettaa naurahtaa.
— Haista… synnistä vielä haastamaan tämä mokoma karjusika!
Emäntä lyö oven kiinni, ja Aatami jää siihen sänkynsä laidalle istumaan.