Ei sureta se Karulienan nimitys, melkein naurattaa. Sikojahan täällä ollaan niin yksi kuin toinenkin, toiset karjuja toiset sitä imisän puolta. Ei sitä passaa Karulienankaan vanhurskaudellaan loistella. Moni miespä sitä jo oli ehtinyt koplotella, ennenkuin tähän taloon tuli. Silloin lie sitä semmoista ollut vähemmän, mutta nyt on enemmän.
Ja eihän sille mitä, kun liha on luotu semmoiseksi, että se lankiaa.
Kun vain osaisi jokainen katua ja armossa haudella itseään.
Sillä armojärjestyksessähän se on tämän syntisen ihmisen koko autuuden reklementti.
Siinä!
Aatami pistäytyy vähän ulkonakin jaloittelemassa ja vetämässä viinanhöyryisiin keuhkoihinsa tuoksuvaa keskikesän ilmaa. Seisoo ruispeltonsa laidassa ja koettaa päässään laskea, kuinka monta tuhatta pellostaan saisi, kun ensin omat tarpeet, leipään ja aineeseen, on otettu.
Tuleehan siitä. Jooseppi on myrännyt edellisenä vuotena siihen tunkioita vieri viereen, ja nyt on vilja kuin ruohikkoa. Savuna lainehtii siitepöly huojuvan viljan yllä.
Herra antaa hurskaalle hänen maatessaankin, sanotaan sanassa, miettii Aatami. Niin se on antanut hänellekin, vaikka on väliin syntiinkin kepsahtanut. Mutta hän onkin tuntenut aina sitten katumusta niin voimakasta, että vesi on kihonnut silmiin.
Suotta se Karulienakin haukkuu semmoiselle kuin hänelle. Siitä pitääkin sille mennä heti sanomaan.
Pirtissä ei ole muita kuin emäntä karsina penkillä istumassa, helmassaan kirja, jota lueksii.
— Tuota… suotta sinä haukut… tällaista kuin minuakin… kun kerran tässä kuitenkin tiietään paremmin sekin autuuvenoppi… kuin monet muut…