— Eikö perhanata, kun ne vorninkaisetpa rupesi taas työntämään, valehtelee Antti ja pitelee mahaansa.
— Ne tahtovat vielä napsun, annas kun tuon putelin.
— Elä, elä, kyllä se vika on, kun ma oikein sanon, näissä paininpuissa, kun juuttaista jänteet katosivat.
— Kun makaat tuossa havuilla iltapuoleen, niin kannan selässäni, sanoo Turakka ja nauraa niin että korpi kaikuu. — Pääsetkö sinä sieltä vai pitääkö auttaa?
Antti kekkelehti, välistä hankeen tupsahtaen, nuotiolle ja nukahti ihanaan havun tuoksuun. Syllykkä puuhasi viinoja talteen ja pupatti omia sekavia puheitaan. Vari viina oli kihonnut hänelläkin heti korvallisiin.
NELJÄS LUKU.
Kenkkulan Aatami loikoo sängyssään ja miettii kaikenmoista, enimmäkseen jo monia kertoja ennen mietittyä. Miehet ovat menneet aamiaisen jälkeen työhön, ja isäntä on ottanut tavanmukaiset ruokaunensa. Ei jaksa kuitenkaan koko päivää maata, ja aika tulee pitkäksi, kun ei kykene töihinkään. Eipä sillä, että terveys olisi huono, maha on vain kasvanut niin suureksi, että sen liikuttelemisessa on kylliksi työtä. Ja sitten kun sen mahan kanssa on tottunut laiskottelemaan, ei käy enää yrittäminenkään.
Eikähän se isännille muutenkaan olisi sopivata. Sitä kun on työtä siinäkin, että miettii, miten nyt laitat sen ja sen paikan. Mihin kylvät kaurat ensi kesänä ja mistä olisi paras ottaa kesäpuita. Ja on siinä monta muutakin… Täytyyhän jonkun olla akkaväenkin kanssa suuravia pitämässä, jos niinkuin sattuu sille päälle, että kehtaa herjojen kanssa suutaan vaivata. Se on tosin hedelmätöntä, mutta aikasi kuluksipa sitä joskus heidän kanssaan suutasi läpätät.
Emäntä, Karuliena, ei tosin ollut suustaan liika avara, mutta olihan piikoja ja muita, joidenka kanssa sai velloa, jos halutti. Riehaantuihan Karulienakin joskus, ja silloinpa olikin ääntä pirtissä.
Kuuluupa se nytkin pampattavan piioille tuvan puolella, mistä pauhannee. Pitäisiköhän kuunnella.