Bertil Hög, taiteilija, on pistänyt vähäiset tavaransa kokoon ja nyt hän retkottaa jo kyytipojan reessä huhtikuisella maantiellä, menossa korpeen. Ja sattuma on ohjannut niin, että joku matkamies on kertonut Rämekorvesta, ryytiviinasta, Hiertiäisestä ja muusta ja Bertil on kuunnellut kertomusta kuin satua.
Sinne, piru vieköön, makean viinan luvatuille maille, maalaissaunaan, syömään maalaisten vahvoja ruokia ja pitämään hyvänä heidän tyttäriään, paksulanteisia ja väkeviä kuin karhut.
Mikä ihanuus. Huhtikuun hangilla leikkii aurinko, ja ilma on huikaisevan kirkas. Tekisi mieli hihkasemaan siinä reen laitaa vasten rötköttäessä.
Ja saahan sitä korvessa huutaa. Ei ole poliisia kieltämässä. Kyytipoikakin äityy huutamaan ja hevonen siitä laukkaamaan, syytäen vinkuvia tieroja korvien ohi.
— Ihanko Rämekorpeen herra meinaa? kysyy kaikkitietäväinen kyytipoika.
— Sinne.
— No sitten on parasta asua Kenkkulassa. Siinä on hauskaa väkeä, on kolme tytärtäkin.
Poika iskee silmää vieraalle, että tyttäret ovat laatuunkäypiä.
Selittää vielä, minkälainen on isäntä ja emäntä.
Eteläinen humisee metsissä, ja pihkan ja lumen tuoksu on ihanaa. Kun pääsee sinne korpeen, saa ehkä vielä menetetyt voimansa takaisin.
— Jos asuisi sen Hiertiäisen luona, hohottaa pääkaupungin herra pojalle.