Se lause on siinä mukava. Ja lehvää nokassaan kantava lintu. Vaikka ihan häntäkin varten. Nyt hän on täällä paossa tympeätä kaupunkia ja sen ihmisiä. Jos on viinoja, niin ryyppää, vähän, maistaa, niinkuin ukko sanoo, ja jos ei ole, niin voimaa saa täällä kyllä ruumiiseensa.
Jos jäisikin tänne vaikka lopuksi iäkseen. Ottaisi talon tyttären ystäväkseen ja laittaisi mökin.
— Kas, johan te olette valveilla.
Kylli kurkistaa ovelta ja menee hakemaan varmaankin kahvitarjotinta.
Kylli tulee, vastasilitetyssä pumpulipuvussaan, iloa uhovana, ja laskee tarjottimen pöydälle.
— Kuulehan, Kylli, istuhan tuohon sängyn laidalle, pyytää Bertil. — Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät ja meidän pitää sanoa sinuksi toisiamme, ilman muuta kursailua tahi odottelua, eikö niin?
Tyttö istuu sängyn laidalle ja puna karehtii poskilla. Nauraa veitikka niin että valkoiset hampaat välkkyvät. On kuitenkin hieman hämillään.
— Niin minustakin. Turhaa se on teitittely.
— No oikein kättä päälle, sanoo Bertil ja ottaa tytön käden omaansa. Katselee sormien kirkasta ihoa. Onpahan maalaisillakin kauniit kädet ja sitten niin voimakkaat. Niillä Helsingin hempukoilla sellaiset verettömät ja…
— Ei saa katsoa.