— Hii, kun rakentaisi semmoisen kokon, että yläpää ylettyisi taivaaseen. Hik… kik… siellä rupeisi enkelilöitä kuumentamaan… hik… Tulehan Jooseppi vähän tänne.
Pensaan takana tarjoaa Hiertiäinen omaa pulloaan Joosepille.
— Nyt se Turakka, piru, pani vasta kummat yrtit viinaansa. Haistappas.
Meni minulta niinkuin Antiltakin siemenrukiit, mutta saahan niitä kai
Kenkkulasta, jos panee vanhalla… ja joutuupa se kai uutinenkin…
hii… se nyt kun juhannus. No, ka…
Jooseppi ei tyytynyt haistamaan, vaan tyhjensi pullon yhdellä henkäyksellä.
— Tuo se Turakka meille saunomaan, mutta tuo joutuun. Juhlitaan, koetetaan, kuka enemmän kestää jumalanviljaa.
— Tullaan, tullaan.
Hiertiäinen lähtee, mukanaan Antti, joka nauraa taas sille, että Tanulassa oli vain kuusi kappaa siemenrukiita, kun ovat syöneet, pirulaiset, ja niistä tuli yhtä monta litraa viinaa. Ja että tämä juhannus on semmoinen humalajuhla, pohjia myöten mukava, vaikka on jo ikääkin ja väärät sääret ja akka kuin variksen pelko.
* * * * *
Hiertiäinen ei katso elämän yksityiskohtia. Kun on aurinkoa ja viinaa, lehtipihkan tuoksua ja muuta kesäistä, sitähän on niin paljon, ettei yhdellä kertaa muista, ja sitten kun on vielä vahvaa kiljunpintaa — näin kesälläkin se on niin perhanan hyvää kalakukossa — niin on hyvä olla, ettei kieli saa sanotuksi. Hyvä on syksykin, kun saa uutisrieskaa ja mahaa turvottavia perunoita ja monta muuta; eikä talvikaan ole paha, jos vaan Tiina Loviisa ei lurittaisi sitä suutaan makaamisesta, mutta tämä keskikesä, juhannuksesta heinäntekoon asti, on sitä mukavinta. Kun saa näin viilettää, kähniä, reikäisissä rohdinhousuissa ja paidassa, ja aurinko paistaa. Jos taas sataa, niin aitan sängyssä on mukavaa, kun sade ropisee kattoon. Sängyn solassa, Tiina Loviisan kirkkohameen alla, on puteli, ei muuta kun pirautat siitä huulillesi ja hymyilet, perr-setti!
* * * * *