— Liinulla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.
— Niin.
— Mistä sait tietää?
— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.
— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana.
— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja tahkoamaansa kirvestä.
Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria sekä varsittivat keihäitä, ja ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.
Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle. Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan. Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudan kova pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt, tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä pitämään.
Se joutui.
Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla. Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan, riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan, mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.