— Mutta sääli on tämäkin Hakala jättää. Kun ei olisi noita pihapuita eikä tuota kalaista järveä.
— Säälii on nähdä ja kuulla Vuoriniemenkin aina kädestä käteen siirtyvän. Ajattele, Lauri, niitä mahdollisuuksia mitä Vuoriniemessä olisi. Karjaa saisi lisätä, maidolla saisi hyvän hinnan kaupungissa lapset voisi kouluttaa, ja…
— Kyllä tiedän ja olen miettinyt sen hyvät puolet.
— Onko pahojakin puolia, kysäsi hänen vaimonsa.
— On, ja niistä suurin on se, että Vuoriniemi ei ole syntymäkotini, niinkuin tämä Hakala, ja sepä se painaakin.
— Mutta naapurit, jotka täällä sinulle aina kuoppaa kaivavat, puhui vaimo hetken kuluttua. Ja kaukana kirkonkylässäkö lapsia koulitaan? Sinä kerroit siellä kansakoulussa ollessasi koti-ikävän kovin kiusanneen.
Se sattui Hakalaan.
— Pitänee käydä kuulemassa, joko Vuoriniemi on myyty.
Hakalan vanha äiti oli keskustelun aikana hiljaa tullut tupaan ja istunut karsinapenkille.
— Eiköpä liene niin, että 'oma maa mansikka, muu maa mustikka’, virkkoi hän.