— Siellä saisi Hakalan karjasta viisituhatta vuodessa ja täällä ainoastaan kaksi… virkkoi Hakala ajatuksissaan.
— Ja mummo saisi käydä joka sunnuntai kirkossa, virkkoi nuori vaimo ja istui mummon viereen ja laski kätensä hyväillen mummon kädelle. — Kirkon katto näkyy kotipihaan.
— Ja pelloilla ei yhtään kiveä, jatkoi Hakala yhä mietteissään.
— Ja kalavesi yhtä hyvä kuin täälläkin.
— Lienee parempikin, koskapa talvellakin saa tuoretta kalaa, silloin kun tahtoo.
Hakala nousi ja nyt kuvastui hänen kasvoillaan päättävä rohkeus.
— On parasta, että lähden heti. Laittanet evästä konttiin.
Mummo hymähti surullisesti. Poika jätti syntymäkotinsa, jossa nyt oli jo kaikki valmista. Hänen esi-isänsä eivät sitä jättäneet, vaikka oli monet vastukset voitettavana. Mutta koti-ikävä se toisi vielä Laurin takaisin Hakalaan, siitä hän oli varma.
Hakalan vanha isä oli tullut tupaan ja katseli kysyvästi poikansa lähtövalmistuksia.
— Minne aiot lähteä?