Juna vierii pikkukaupungin asemalle. Hän, oma ystäväni, ohjaa minut ohi ihmisvirran ja matalain puutalojen, kapean kaislikkorantaisen järven lahdelmaan, jossa pieni, valkea venhe odottaa soutajaansa. Hän istuu alatuhdolle soutamaan ja minä ohjaan venhettä. Venhe piirtää hiljaa tyynenä uneksuvaa vedenpintaa, ja kohta olemme toisella rannalla, jossa korkealla kunnaalla on hänen kotinsa, jonne hän on tullut minua noutamaan.
Venheen kokka kohahtaa kaislikkoon ja noutajani hyppää reippaasti maihin ja hymyten toivottaa minut tervetulleeksi kotirannalleen.
Laskevan päivän punerrus on sammunut lännen rannalta. Pehmeä hämärä hiipii hiljaa vesien yli hiljaisille rannoille, missä kaislat uneksuen nuokkuvat. Yksinäinen mänty kumartuu mietteissään verkkomökin seinustalla, jonka ohi kapea, hauska polku vie pihaan.
Terve, hiljainen talo, peltojesi ja täyteläisinä uhkuvien viljavainioittesi keskellä. Terve, harmaiden aittojen keskellä uinuva pihamaa, jossa resedat tuoksuvat ja ruusupensaat hymyilevät.
Niin olet kuin salainen satumaailma, niinkuin pyhitetty paikka meluavan maailman ja kaupunkilaisympäristösi keskellä.
Astun hiljaa ylös portaita, etten häiritsisi talon haltiahenkiä. Huoneisiin on hiipinyt hiljainen hämärä. Kukkaset tuoksuvat maljakoissa ja hämärissä nurkissa «nuokkuu valkokukkainen kiertoheinä ja ikkunalla hymyilee verenpisara, kukkasista ihanin. Tuvan ikkunalla kukkii elämänlanka lumivalkoisena kuin nuori morsian, ja honkaiselta penkiltä löytyy kannel, jonka kielet kauniisti helähtää, kun niitä hiljaa kosketan.
Terve, hiljainen tupa, jossa hyvät haltiahenget liikkuvat, ja jonka ikkunalla kukkii elämänlanka ja jonka honkaisella penkillä helähtää kannel kultainen, sen kirkkaita kieliä hiljaa näppäillessäni. Terve, oman ystäväni pieni kamari, hiljainen pyhäkkö, jonka ikkunalla myrtti loistaa kukkasissaan, ja pöydällä nuokkuu punainen ruusu.
Joka nurkassa tervehtii minua talon hyvät haltiahenget; ystävällisinä ne minulle hymyilevät, niinkuin olisivat jo kauan tulevaksi vuottaneet, ja tietäneet ystäväinkin minua odottaneen.
Ja joka kerta, kun saavun hiljaiseen taloon, muuttuu painavinkin mieli kevyeksi. Hiljainen rauha täyttää mieleni, kun astun resedatuoksuisen pihamaan yli pirttiin, missä ihmeellinen rauha on piirtänyt leimansa ihmisiin ja ympäristöön. Ja kun ilta hämärtyy ja istun kannel polvella sitä soitellen ja ystäväni silmät minulle hymyilevät, silloin on onneni ehjin ja ihmeellinen rauha täyttää mieleni.