Syystalven sunnuntaiaamu.
Hiljainen talo kattoineen, vainioineen, polkuineen ja metsineen on ensi lumen peitossa, Valkoinen vaippa on yöllä tullut hiljaa ja käärinyt kaikki pehmeästi, niinkuin pumpuliin. Lumen peitossa on rantaan vieryvät pellot, salmen jää, salmen takana talojen tanhuat ja talojen takana kukkulaiset metsät.
Hiljainen talo on lumen peitossa, ensi lumen. Se on käynyt vielä hiljaisemmaksi, niinkuin ikuinen, lempeä rauha lepäisi peltojen ja kattojen yllä. Navetassa ei karja moraja, talleissa ei hevonen hirnahda, ja kissa hiipii hiljaisin askelin talon kivijalkaan. Teeri lentää hiljaa riihikoivuun ja orava, ääntä päästämättä- varistelee lumia männyn oksalta.
Talossa liikutaan hiljaa, mitään puhelematta. Isäntä on herättyään silmännyt ikkunasta ulos ja hyvä mieli on värähtänyt hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: jopahan on satanut ensi lumen. Hän mittaa hevosille kauroja ja päästää varsan ulos tallista, ja varsakin unohtaa hyppimisen ja jää katselemaan ihmeissään lumen peittämiä maisemia.
Talossa liikutaan hiljaa, puhutaan hiljaa. On juhlahetki, sunnuntaiaamu, kun on satanut ensi lumen. Lapsetkin halusta lumisotasilla kirkuisivat, mutta luonnon ihmeellinen rauha pakottaa heidätkin vaikenemaan.
Salmen jäällä ei näy kulkijoita. Lahden pohjassa, ruohikon rinnassa, kalastaja kokee koukkujaan. Jänöjussi on tepertänyt rantapenkereellä, laukannut salmen jäällä ja sieltä puikkelehtinut tasaisin hypyin rantanäreikköön.
Salmen toisella rannalla näkyy kirkon luminen katto kuusikon keskellä; toisella rannalla pappila huurteisten koivujen keskellä. Eikä hiljaisuutta riko sielläkään muu kuin maantiellä ajelevien hevosmiesten tiukujen helinä.
Ja kun hämärä aamu on verkkaan vaiennut hiljaiseksi, pilviseksi päiväksi ja olen jälleen noussut rantatietä hiljaisen talon pihaan, kumahtaa kirkonkellojen hiljainen ääni salmen toiselta rannalta kirkkoon kutsuen. Ja kun on alkanut hiljaa putoilla lumen hiutaleita harmaista, liikkumattomista pilvistä, en minä sen hetken tunnelmaa mihinkään muuhun maailman ihanuuteen vaihtaisi.
VERKKOMÖKIN SALAISUUS.
Aukean ahon laidassa luminen metsä, hämärä ja hiljainen; metsän takana huurteinen koivikko, joka loivasti laskeutuu yksinäiseen lahdelmaan, jonka rannalla kyyköttää näreikköön kallistuneena vanha verkkomökki.