Lahden yli vie viitoitettu tie, kaartaen rannalla kaukaa ohi verkkomökin, joka on saanut rauhassa jäädä aarteitaan vartioimaan. Valtatieltä johtaa vain kapea askelpolku sankan näreikön suojassa verkkomökille, jonne aamuvarhaisin astuu mies, lapikasjalka, konttiselkä, pyydyksiään parantelemaan ja kala-avannoitaan kokemaan lahden pohjukassa.
Ja siitä verkkomökin ohi hiihtäessään hämäränä talviaamuna selviää vieraalle, miksi mies on verkkomökkinsä satavuotisten kuusten suojaan rakentanut ja sinne johtavan polkunsa sakeimman näreikön suojaan tallannut. Se on siellä kuin suojassa ohikulkijani katseilta, hänen kalavehkeittensä ja verkkojensa vartio, lahonnut lautaseinäinen mökki. Sitä ei kukaan huomaa, eikä mies sitä kellekään näytä. Tarkasti oven salpaa, eikä avaa, jos on liikoja lähellä liikkumassa.
Ja siksi minusta tuntuu, kuin olisi verkkomökillä suuri salaisuus vartioitavana. Ja eikö lienekin, koska mökki niin salaperäiseltä näyttää ja mies niin arkaillen polkuaan astuu ja varovasti mökin oven avaa ja sisään katoaa. Koetan arvailla, mitä mies verkkomökissään säilyttää: Peräseinällä on verkot roikkumassa, orrella merrat ja haavit. Peränurkassa tuulaskoura ja ahrain ja kumoon kaadettu kalavasu, polot ja koukut ja ongen siimat. Ovinurkassa hauvin ja lohen pääkallot, kalataiat, joilla toisten kalaonnen hävittää ja omansa nostaa. Ja sitte on vielä — paljon muuta, joka on vaan verkkomökin salaisuus, jota minä en saa tietää, enkä voi arvata.
IKUINEN RAUHA.
Tupa valoisa ja seinät valkoiseksi veistetyt kaukana salolla, korven laidassa, hiljaisen lammen rannalla. Ei muita asukkaita kuuluvilla, ei naapurin peltosarkoja ja pirtin savuja näkymässä. Ei muuta kuin korven hiljainen rauha tupani ympäristössä ja naapurina ja ystävinä Tapion asukkaat ryteikkökorvessa.
Kun niin olisi…
Tupa hiljainen, valoisa ja avara. Hiilos liedellä hehkumassa ja vanha mummo hiljaisin askelin karsinanurkassa liikkumassa, ja kissa kehräämässä uunin pankolla. Pöytä papereineen ikkunan ääressä ja honkaisella penkillä kannel, jonka kieliä hiljaa koskettaisin, kun ilta hämärtyy.
Ja siinä soitellessani unohtuisi suruni siitä, mitä en ole saavuttanut ja mitä en ole löytänyt, ja ajatukset kulkisivat kaukaisilla mailla, muinaisissa muisteloissa ja uusissa kultaisissa unelmissa.
Ja siinä soudellessani hiljaisessa hämärässä kannel polvella ja katsellen ikkunasta pakkasyön väräjäviä tähtiä, unohtaisin minä raskaat elämäni hetket.
Pirtissäni ja sen ympäristössä olisi ikuinen rauha, kesät ja talvet. Kesällä päivänpaisteinen, humiseva metsä ja tyven lampi, jonka rannalla kaislikossa kalavenhe. Talvella luminen korpi, pakkaskiteinen, ja pirtin nurkalla huurteinen koivu, ja öisin tähtikiiluva taivas ja kaiken yllä ikuinen rauha.