Saunassa miettii Jaakko, miten saisi parhaiten poismuuttoon vaimonsa suostumaan. — Ei se hennoisi lähteä. Tähän nuorikkona toin, ja tässä on sen jälkeen yhtä mittaa samoilla tanhuvilla liikkunut. Yhdessä on kasket kaadettu ja pellot raivattu — se mitä on raivattu — ja yhdessä on säästöt koottu — mitä on koottu — ja yhdessä on kalassakin käyty ja hauskoja päiviä eletty, ja elettäisi vielä eteenkinpäin näillä samoilla tanhuvilla, kun ei olisi naapureita ilmestynyt eikä eränkävijöitä! pyydysmaille ja kalavesille. Ei se hevillä lähde, arvaa sen, mutta lähdettävä on, ja heti, kun mökin ja lehmän saan myydyksi. Ei se tähän jäämisestä parane, pahenee vaan. Rauhaisampi paikka on etsittävä, jos semmoisen vain löytää, ja miks’ei löydä, kun siirtyy asumattomille seuduille.
Saunasta palattuaan ihastelee Jaakko ja istuu pirtin ikkunan alle mietiskelemään. Saunasta palajaa pian Liisakin — Jaakon vaimo — ja istuu illalliselle.
— Etkö sitte aio enää kevätkalaan? kysäsee hän mieheltään.
— En. Näille vesille en verkkojani laske, enkä näitä erämaita kauan hiihtele. Pois pitää täältä päästäkseni.
— Pois..? ja mihin sinä sitte…?
— Vaikka Lappiin, jos ei likempää asumatonta seutua löydy.
— Mistä sinä nyt niin olet suuttunut?
— Ka, mistäkö…? Kun ei saa enää rauhassa pitää pyydysmaitaan ja kalavesiään, ja veronkantajakin joskus liiaksi vierailee.
— Tähän pellot ja kaskimaat jäisivät. Et jaksane enää uutta pirttiäkään veistellä.
— Vaikka talon minä jaksan vielä tehdä. Eikähän me enää laajoja peltoja ja kaskimaita tarvita. Kunhan on rauhalliset kalapaikat ja riistainen korpi lähellä.