— Mitäs vastustelette veronkantajia.
— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta…
— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.
Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet monia käytäviä pitkin pimeään ja kolkkoon kammioon, minne hän sai jäädä miettimään marskin antamaa vastausta. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.
* * * * *
Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.
Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivaloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.
KOSTO.
Simo Metsoisen pirttiin hiipi hiljainen talvi-illan hämärä. Miehet olivat palanneet ulkotöistään ja veistelivät nyt takkatulen valossa rekiä ja talouskaluja. Naiset kehräsivät pimeässä karsinanurkassa. Talon nuori tytär Riitta oli siirtänyt värttinänsä takan ääreen, jossa talon palkkapoika, nuori ja verevä Maunu, veisteli vartta karhukeihääseensä. Nuoret puhelivat ahkerasti keskenään, ja tavallista hellempiä lienevät keskustelut olleet, koskapa välillä värttinä seisahti ja kirves lakkasi heilumasta. Kuhertelusta kertoivat lämpimät silmäyksetkin, joita nuoret ahkeraan vaihtoivat.
Metsoisen talo oli varakas. Sitä todisti pirtin lasi-ikkunakin, jommoisia tapasi vaan herrastaloissa. Vasta äsken oli pitäjän sielunpaimenenkin asuntoon semmoiset saatu.