Vasta kun huovit hyppäsivät ratsujensa selkään, uskalsivat Metsoisen pojat päästää Maunun siteistään, ja tämä- lennätti lähtevien jälkeen keihäänsä niin taidokkaasti, että se upposi syvälle viimeisenä ajavan huovin niskaan, joka parkaisten horjahti satulassaan.
Metsoinen nostettiin tupaan ja ryhdyttiin hänen haavaansa hoivaamaan, mutta heikolla äänellä Metsoinen puheli pojilleen:
— Ei tule minusta enää miestä. Niiden uhriksi jouduin, joita ikäni vihasin. Olisin edes ehtinyt useamman kirveelläni kaataa… Kostakaa, jos teissä miehuutta on.
Kasvot kalpenivat ja viimeinen huokaus nousi hänen rinnastaan.
Perheen kaikki jäsenet olivat kerääntyneet kuolevan ympärille, mutta
Riitta oli poissa.
— Missä on Riitta?
Etsittiin, huhuiltiin, vaan ei kuulunut tyttöstä mistään. Matti,
Metsoisen nuorin poika, polven korkuinen, kertoa tiesi:
— Riitta meni vieraiden mukana. Vieras otti syliinsä ja nosti hevosen selkään.
— Kiesus auta! Huovit vieneet Riitan! huudahti Metsoisen vaimo ja painui hervotonna penkille, pää käsien varaan. Uutena iskuna tuli tämä tieto perheelle.
* * * * *